Mietin, että miten päin tässä oikein pitäisi olla. Vai pitäisikö mitenkään päin? Mikseo voisi vain olla? Elää elämää, tehdä niitä juttuja, joista tulee hyvä mieli ja katsoa kirkkain silmin eteen päin?
Miksi minä jatkuvasti pohdin näitä miesjuttuja? Mitä väliä? Haluan olla aktiivisena elämässä kiinni. Haluan olla tyytyväinen elämääni, koska elämä on tyytyväisyyden arvoista.
Järkytyin hieman tänään tajutessani, että erostani on pian kolme vuotta. Olen siis ollut sinkku kolme vuotta! Exä on seurustellut pikkuvaimonsa kanssa lähes saman ajan.
Ensinnäkin, miten helvetissä hän sattui tapaamaan jonkun juuri silloin. Jonkun, joka on hyvä lapsilleni. Jonkun, jonka kanssa elää erotuskat läpi. Jonkun, jonka kanssa jaksaa olla näin pitkään?
Toisekseenkin, miksen minä tapaa ketään. Edes vähän kelvollista? Edes sellaista, jonka kanssa bylsiä? Tai johon rakastua edes hetkeksi?
Sitten tulen ajatelleeksi, että
1) minulla oli yksi. Olin vuoden vaihteessa häneen ihan hulluna. Mutta sitten en yhtäkkiä enää tykännytkään.
2) olihan minulla puolitoista vuotta sitten suhde varattuun mieheen. Olin häneenkin ihan hulluna, kunnes hän osoittautui munattomaksi luuseriksi.
3) olen niin hirveän vaativa. Minulle ei kelpaa kukaan. Jätkä saa lähteä kävelemään heti kättelyssä, jos hänellä on ruma takki. Tai jos hän ei osaa oikeinkirjoitusta. (Mikä kyllä on ihan pätevä syy, eikö olekin?)
ja 4) miksi se on tärkeää?!?! Miksen voi vaan antaa olla?!
Olen huomenna menossa syömään veljeni kanssa. Arvatkaa vaan suunnittelenko siihen jotain baarissa pyörähtämistä, koska siellähän voisi vaikka tavata jonkun. Ihan takuulla tapaan elämäni miehen, kun lakkaan ajattelemasta asiaa ja elän elämääni.
Yksi kiva juttu kuitenkin, johon ei liity miehiä. Tai siis liittyy, muttei sillä tavalla. Ampumarata aukesi kesätauon jälkeen. Nyt laitan kaikki ylimääräiset paukut rakkaaseen harrastukseeni ja tavoittelen ennen joulua kisaenkkaani, joka voisi olla vaikka 355 pistettä. Se on 10 pistettä enemmän kuin enkkani nyt.
This Side of Life 